Pienet riidat, ihan turhanpäiväiset ovat kyllä rasittavimpia asioita parisuhteessa, jossa on lapsi. Ei voi mennä baariin tai vetää kännit jossakin, koska haluaa viettää huomisen lapsensa kanssa, mutta kotona sitten mökötys sen kun jatkuu. Syynä on tietenkin joku perhanan roiske keittiön seinällä, jonka siivosin 10 sekunnissa. Ennen sitä sain toki kuulla kunniani sotkevana sikana, jonka paikka olisi navetassa. Hoidan kotityöni mielestäni kiitettävästi. Teen ruokaa, tiskaan, pyykkään moppaan jne. päivittäin. Taittaa se väsymys olla varsinainen syy pikkunahisteluihin. Poika herää öisin kolme neljä kertaa pyytämään maitoa ja siihen menee vähintään vartti ennen kuin pääsee taas nukkumaan.

Pienen riidan jälkeen on onneksi vähän aikaa miettiä asioita rauhassa ja kertoa miten kaikki alkoi.

Viime vuoden tammikuussa avovaimoni ilmoitti olevansa raskaana. Olin aluksi järkyttynyt ja jännittynyt, vaikka uutinen ei tullut yllätyksenä. Perheenlisäys oli harkittu ja pitkään toivottu asia. Raskaus eteni normaalisti ilman suurempia ongelmia ja päivä päivältä jännitys alkoi helpottamaan. Toisen ultran jälkeen saimme tietää, että poika oli tulossa ja tuo tieto nosti mun odotuksia korkealle. Pääsisin pelaamaan futista, korista ym. pojan kanssa, veisin hänet kalastamaan jne.... Eikä tarvitsisi jahtaa poikaystäviä 15 v vuoden kuluttua. Pikku hiljaa aloitimme varustautua ja avovaimolta lipesi mopo käsistä. Ostimme yli tuhannella eurolla vauvavaatteita, joista käytimme ehkä viidenneksen, koska poika kasvoi niin hurjaa vauhtia. Myös rattaiden valinta oli hankalaa. Piti olla mukiteline, sivupeili, heijastimet, päivävarjo ja sateenvarjo erikseen. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä, joten yhtenä päivänä kävin ostamassa mahdollisemman simppelit yhdistelmävaunut (hinta 349€) ja olemme vieläkin erittäin tyytyväisiä niihin.

Kun hankinnat olivat tehty, jäimme vaan odottamaan. Ns. hullun lehmän tauti eli hormonimyrsky esiintyi muutaman päivän välein ja joskus itkettiin, sitten naurattiin ja itkettiin uudestaan. Miehelle se on kieltämättä aikaa vaikeata luovia tällaisen myrskyn läpi. Yritin keksiä mahdollisemman paljon tekemistä, jolloin ajatukset ja hormonit keskittyivät johonkin muuhun. Valitettavasti shoppailu oli ylivoimaisesti suosituinta puuhaa.

Omissa ajatuksissa pyöri jatkuvasti epävarmuus tulevasta synnytyksestä ja vielä enemmän huolestutti lapsen kasvattaminen, koska silloin en ollut mikään vuoden isä materiaalia. En ole varmaan vieläkään, mutta joka päivänä opin uusia asioita. Isäni, joka oli surkea lasten kasvattamisessa monista syistä sanoi: "Luulet, että sä opetat vauvaa, mut kyl se on niin, että vauva opettaa sulle paljon enemmän kuin sinä hänelle". Tämä pitää kyllä yllättävän paljon paikkansa. Joten pian syntymään jälkeen tajusin, että isäksi ei synnyttä vaan tullaan. Raskauden aikainen jännittäminen ja murehtiminen oli sitten aivan turhaa.

 

12.8 Se sitten tapahtui, kauan odotettu "ihme". Iso-O päästi tuolista irti ja otti ensimmäiset askeleet n.10kk iässä. Varsinkin minä olen odottanut tätä hetkeä, koska mitä itsenäisempi poika sitä enemmän aikaa voin viettää hänen kanssa, ilman ilonpilaaja-äitiä hehheh:) Aluksi poika oli hämmentynyt tapahtuneesta eikä enää kävellyt siinä päivänä. Eikä seuraavanakaan. Odotus kuitenkin palkittiin ja kolmantena päivänä hän rupesi taas päästämään irti sohvista ja tuoleista. Enää kaatuminen ei hidastanut menoa vaan pienten aplodien jälkeen Iso-O nousi jälleen ylös ja jatkoi varovasti eteenpäin. Voi sitä molemminpuolista iloa. Tästä myös huomasi kuinka tärkeä lapsille on kannustus ja tuki. Viikon aikana Iso-O:n kävelytyyli on kehittynyt valtavasti ja nyt hän pystyy kävelemään jo ulkona kymmeniä metrejä rattaiden vieressä. Hidasta se tosin on:)

Yritämme nauttia hyvistä keleistä ja vietämme aikamme ulkona kävelyillä ja olemme käyneet sienestämässäkin. Iso-O istui isin sylissä ja näytti sormella kärpässientä, kun sellainen osui näkökenttään ja huusi "joooo". Pitää varmaan lukea uudestaan sienikirjan. Saalis oli vaatimaton, mutta lupaava. Tärkeintä ol, että poika viihtyi metsässä ja näki läheltä jäniksen ja vilauksen ketusta. Myös orava kiinnosti häntä ja oravakin tuntui kiinnostuneen Iso-O:sta, joten siinä sitten kävivät tiukkaa tuijotuskisan. Orava hävisi....

T: Itsiiiii

 

 

 

Tervehdys kaikille, jotka jaksavat lukea ja seurata tätä blogia.

Aluksi ajattelin kertoa lyhyesti itsestäni ja pojastani, jotta pääsisin alkuun. En ole ikinä ollut diary-tyyppi ja tämä on yritys laittaa ajatukseni järjestykseen, koska poikani (kutsutaan häntä Iso-O:ksi) pitää huolta siitä, että päässäni ja kotona vallitsee mieletön sekamelska.

Olen siis 29-vuotias mies pääkaupunkiseudulta. Olen ulkomaalaistaustainen, mutta olen pienestä lähtien asunut Suomessa. Valmistuin viime vuonna  korkeakoulusta ja sain hyvän työpaikan, jossa olen viihtynyt liki vuoden verran. Harrastan, tai lähinnä harrastin urheilua: tennistä, korista, kuntosalia ja pyöräilyä. Urheilu oli iso osa elämästäni, kunnes pikkuherra näytti punaista valoa. Toinen tärkeä osa elämästäni on luonto. Pidän vaelluksista, kalastuksesta, sieni- ja marjaretkistä ja ylipäätään kaikesta, mitä luonnossa voi tehdä. Tätä yritän opettaa pojalleni jo pienestä lähtien. Asun avoliitossa jo kymmenen vuotta ja rakastan avovaimoa päivä päivältä enemmän.

Iso-O syntyi siis syksyllä 2010 ja painoi n.4kg ja oli reilut 50cm pitkä. Kotiuduimme viiden päivän jälkeen kotiin ja siitä alkoi elämys ja seikkailu, joka jatkuu vielä pitkäääääääään. Pitää myöntää, että Iso-O oli helppo vauva ja pääsinkin vähällä. Hän nukkui pitkiä ajanjaksoja n.2-4h ja söi hyvin rintaa. Mitään ongelmia ei ollut ja vaikka oli kova fllunssakausi, poika pysyi terveenä. Kiloja tuli mukavasti ja tasaiseen tahtiin n1.2kg/kk ja nyt 10 kuukauden iässä hänen paino on 13 kg ja pituus on 74cm. Poika oppi juuri kävelemään ja tekeekin sitä jatkuvasti ja kaikkialla. Bussissa, kaupassa, pihalla... Ilmeestä näkee kuinka ylpeä hän on itsestään ja vaikka kävelytyyli muistuttaa 4:n promillen humalaista niin yritys on kova ja kaatuessaan hän aina muistaa taputtaa itselleen:) Reipas liikunta takaa hyvän ruokahalun, eikä löydy varmaan ruokaa, mistä Iso-O ei tykkäisi. Yritämme antaa hänelle mahdollisemman paljon kotitekoista ruokaa ja tulenkin kertomaan muutaman reseptin( kaikissa meissä asuu pieni kokki).

Tämä varmaan riittää taustatiedoksi. Jos joku kaipaa lisä-infoa, niin kerron kaiken olennaisen

Yritän päivittää blogia pari kolme kertaa viikossa ja tämä on lupaus lähinnä itselleni:)

T:  itsiiiiii